tiistai 9. kesäkuuta 2009

Hoidossa vai heitteillä


Leena Vähäkylä on kirjoittanut tuon otsikon nimisen kirjan, ja olen sitä juuri lukemassa. Kirja on ilmestynyt 4 vuotta sitten ja mietin sitä lukiessa "kuinka vieläkin paljon huonommin asiat ovat tänä päivänä". Mielenterveysongelmat lisääntyvät, mutta resulssit eivät sitä tee. Isonkin kaupungin mielenterveystoimistossa saattaa olla vain yksi psykiatri, joka käy vastaanotolla n. kerran viikossa. Potilaat pääsevät vastaanotolle n.1x puolessa vuodessa, jos niinkään usein.Koko ajan sairalapaikkoja vähennetään, niin myös täällä Pohjois-Karjalassa. Itselläni on ollut se hyvä onni, että olen päässyt psykiatrille aina silloin kun on tarvetta ollut. Läheiseni tilanne on ollut taas aivan toisin: psykiatrin saa kiinni harvoin vain puhelimitse ja vastaanotolle pääsee n. kerran vuodessa. Eipä siinä kovin seurata potilaan taudin tasapainoa, tai arvioida terapian tarvetta. Viiden vuoden aikana läheiseni ei ole päässyt vieläkään terapiaan; katsotaaanko hänet siihen sitten liian sairaaksi. Näin maallikkona, tai osittain jonkinlaisen tietämyksen omaavana ajattelisin, että nuoren ihmisen terapia, lääkityksen rinnalla ja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa olisi elintärkeä nuoren tulevaisuuden kannalta. Tuossa yllämainitussa kirjassa kerrotaan useasta potilaasta, jotka kelan lääkäri on merkinnyt liian sairaaksi ja evännyt näin kelan korvaaman terapian. He, joiden vanhemmat ovat pystyneet maksamaan yksityisen terapian ovat saaneet apua. Muut ovat sinnitelleet muilla keinoin, tai päätyneet omankäden oikeuteen elämänsä suhteen. Tuo kirja on raskasta luettavaa, mutta sen asiat ovat tosia. Päättäjät ummistavat silmänsä ja korvansa meiltä, jotka katsotaan mieleltämme sairaiksi ja arvellaan meidän olevan hyödyttömiä yhteiskunnalle. Niin ei pitäisi olla, varsinkaan nuorten kohdalla, eikä kenenkään kohdalla.

Masennusryhmämme on kokoontunut 4x, joista itse jouduin olemaan yhden kerran poissa, sairauden takia. Ryhmä on tosi hyvä ja varsinkin opas, jonka pohjalta ryhmää pidämme ja ohjaaja oikeasti huippuhyvä! Meistä kaksi on masennuksen omakohtaisesti sairastaneita ja loput ryhmäläiset ovat mielenterveyskuntoutujien omaisia (minä olen näissä molemmissa rooleissa). Luemme tehtäväkirjaa kotiläksynä ja teemme sen tehtäviä. Kolmella viikolla kirjasimme kunkin päivän mielialat (numeroilla 1-9) aamuin, päivin ja illoin. Omat lukemat ovat olleet keskiarvoltaan 3-6,3) Viime viikolla mietimme omia ajtuksiamme ja yritimme tunnistaa masennuksen aiheuttamia ajatusvääristymiä. Tällä viikolla on tarkoitus jatkaa tuntemustemme seulontaa ja miettiä tavoittelemisen arvoista tunnetilaa ja keinoa päästä siihen omalla kohdallamme. Itse olen huomannut, että väsyneenä ovat kielteiset tunteet enemmän vallalla. Lääkitys myös tekee sen, että tunneskaala on melko pieni eli lääkkeet tasaavat tunteita molemmistä laidoista, niin ilossa kuin surussa.

Aurinko on yksi merkittävä ilon tuojista ja mielialan kohottajista. Tänä aamuna heräsin 10,5h yöunilta ja verhojen takaa paljastui kirkas aurinkoinen taivas! Edellisen yön olin valvonut kokonaan ja sitä edellisenäkin nukuin vain muutaman tunnin. Viikonloppu kului melkein vetistellessä yhdessä pilviverhon kanssa. Tänään oli mieli jo pirteämpi. Soitin heti aamusta eräälle Kangasalan yhtäkkiä yksin kurssin ystävälleni ja oli ilo kuunnella hänen kerrontaansa "pohojalaasella murtehella" :). Terveisiä kaikille teille, Kangasalalla olleille, jos satutte tätä lukemaan. Päivällä olin mielenterveyskuntoutujien askartelupiirissä ja saimme rupatella siellä ystävien kesken: oikein sydämen kyllyydestä. Lounastin hyvän ystäväni, entisen työkaverini kanssa ja vaihdoimme siinä syödessämme kuulumisia. Tuollaiset tapaamiset ovat kullan arvoisia hetkiä!

Jumala on antanut minulle suuren lahjan: sydänystävän, ja hänet tapaan huomenna. Harva aikuinen varmaan enää ystävystyy niinkuin me olemme tehneet ja ystävyyttä on kestänyt kohta 30 vuotta. Se on jo pitkä aika, kohta 60v täyttävän elämässä. Tapaamme huomenna, jos Jumala suo!

6 kommenttia:

Kameleont kirjoitti...

Kunpa nuoret ja miksei muutkin mielenterveysongelmasta kärsivät saisivat/suostuisivat ajoissa apuun.Itsemurhayritys tai onnistuminen siinä on jo liian myöhäistä.Vanhemmat ovat vaikeasssa tilanteessa yrittäessään yksin tukea nuoriaan!Varsinkin kun itsekin on masentunut tuntuu todella rankalta.Onneksi on vertaisryhmiä ja hyviä ystäviä!

Amalia48 kirjoitti...

Tunnen ja tiedän tunteen, kun kaikki suurin piirtein tuntuu kaatuvan päälle ja tuntuu ettei pakotietä löydä ei sitten mistään. Silloin taannoin, kun kirjoitin saaneeni puhtaan paperit,...kävin silloin tähän menoon viimeisen kerran terapiassa, mutta takaportti on olemassa, jos sattuu tulemaan vaikeuksia selvitä itse. Meillä olis varmaan Palaka paljon yhteistä puhumista jos olis tapaamis mahdollisuus ja kun päästettäis puhesuonet valloilleen:))

Sirkkuliisa kirjoitti...

Asun stadissa ja psyk. polilla pääsee psykiatrille kerran vuodessa, muuten saa soittoaikoja, jotka ovat ruuhkaisia. Olen täysin kyllästynyt psyk. polin "hoitoon"... Pitää lukea tuo kirja!

Blue kirjoitti...

Ystävä joka jaksaa kulkea vierellä vuodesta toiseen on AARRE.
Onnellinen sinä!

Tellu-Tellervo kirjoitti...

Pohjanmaalla pääsee vielä melko hyvin psykiatrian pkl:lle ja tarvittaessa sairaankin, mutta muuten erilaisia avohoitopalveluja pitäisi monipuolistaa ja lisätä.
Työskentelen itse aikuispsykiatrialla erityistyöntekijänä.
Toivotan sinulle oikein hyvää juhannusaikaa ja lämmintä kesää.

mm kirjoitti...

Tulen tänne taaksepäin kommentoimaan.
On rankkaa tajuta, että läheinen ei saa sitä hoitoa, mitä tarvitsee. Ymmärrän hyvin ahdistuksesi oman lapsesi elämästä. Meilläkin on eletty vaihtelevia aikoja, mutta parempaan päin on menty jo pitkään. Minun läheiseni pääsi jossain vaiheessa oikean putken alkuun ja on sen jälkeen ollut enemmän tai vähemmän turvassa. Tuota Depressiokoulu- kirjaa hänkin kävi josain välissä läpi terapeutin kanssa.
Älä menetä toivoasi.