Haastavaan 70 vuoden ikään juuri päässeenä innostuin Roope Lipastin kolumnista ”Miten selvitä karanteenista 70-vuotiaan kanssa?” Radio Yle 1:n Ykkösaamussa 9.3.2020 ja päätin minäkin kuvailla tämän poikkeuksellisen ajan eloa ja oloa omasta näkökulmastani.

Lipasti mainitsi Kettukarkit ja suolakeksit, joista ensimmmäiset ovatkin herkkua. Näin paaston aikaan jääkaapista kuitenkin löytyy vain kaksi avaamatonta tummasuklaalevyä ja ne on tarkoitus säästää pääsiäiseksi. Jos kuitenkin käy niin ohraisesti, että joku toinen suklaalevyn avaa, en vastaa enää siitä, että se katoaa parempaan, siis minun suuhuni. Muuta huolta ei ylimääräisistä, hetken mielijohteesta ostetuista herkuista ole, sillä emme käy kaupassa ollenkaan, vaan ruoka tilataan suoraan kotiportaille.

Alkosta sain tarpeekseni jo nuoruudessa eikä sinne ole enää liiemmin asiaa. Kerron teille, jotka ette tiedä – tai varmasti kaikki tiedättekin, hölösuu kun olen – että Alko oli isäni työpaikka ja minulle kuin toinen koti oppikouluaikanani. Kukaan ei kysynyt henkilöllisyystodistusta, kun marssin koulupäivän jälkeen ovesta sisään. En tosin jäänyt tiskille norkoilemaan, vaan menin suoraan peremmälle. Keittiössä avasin reppuni – tai koululaukkuhan se taisi olla – ja paneuduin oppikirjoihin. Kaupan johtaja ja myyjät pistäytyivät luppoaikanaan minua hauskuuttamassa ja läksyjäni kyselemässä. Ylimääräistä aikaa heillä ei kylläkään paljon ollut, sillä hyllyt oli täytettävä ja isot, tyhjät laatikot tyrkittävä varaston perälle. Joskus minä ja sisarukseni saimme isän mukana tuomisia Alkosta, pienen pieniä valkoisia hevosia, joita myyjät laittoivat koristeeksi viskipullojen suihin. Niillä me sitten kotona leikimme. Viinakauppa tuli myös kotiin, kun isä usein vastasi puhelimeen: ”Alko, Turpeinen”.

Leipominen on tietty mukavaa! Liekö tämä ikä vai marketin raakapakastinpullat saaneet minut unohtamaan pullataikinan alustamisen. Pakasteesta uuniin pystyy kondiittori-aviosiippani taikomaan tuoreita pullia siinä missä minäkin. Lapsenlapsia ei ole siunautunut tälle pullantuoksuiselle mummolle, joten ei ole ketä houkutella maistiaisia hakemaan. Kahdestaan näin karanteeniaikaan siis leivonnaiset nautimme.

Auton katsastus ja renkaiden vaihto pitäisi hoitaa huhti-toukokuussa. Harmi, että ”Pitkillämäkilöillä” toiminut kirpputori on lopettanut. Sinne olisi varmasti ollut kova palo karanteenista huolimatta ja autoasiat olisi sitten hoidettu samalla tien toisella puolen. Mitenkähän tuo ongelma nyt ratkaistaan? Taitaa tulla ensimmäinen karanteenirajojen rikkominen, oi voi!

Toinenkin puoti houkuttelee kovin tarjonnallaan. Neuloositartunnan saaneet kanssasisaret varmasti arvaavat, mistä on kyse. Ei ole lankakauppaa parempaa, eihän? Siihen sanoo tämä rakas siippani Markku jo ilman karanteeniakin, että ”stop tykkänään” ja kamppaa jalallaan askeleeni. ”Vinttikomeroon, mars, mars, eukkoseni! Sieltä löytyy sinulle lankoja vaikka kahden karanteenin ajaksi.” On näet neuloosin lisäksi iskenyt myös hamstrausvirus, ja erivärisiä ja -paksuisia lankoja on vinttikomeron kätköissä muutama laatikollinen. Muutama ei meillä Ylä-Karjalassa tarkoita paria, kolmea vaan monta.

Remonttireiskaa ei minusta saa millään. Sukan parsinta ja housunpaikkojen ompelu ovat ainoat korjausmenetelmät, jotka osaan. Katolle en nous, en vaikka mikä reikä siellä olisi korjattavana. Sain kattokävelystä tarpeekseni jo kolmevuotiaana, kun puoli vuotta vanhemman leikkikaverini kanssa nousin kotini jyrkän katon harjalle lähitienoon nähtävyyksiä katselemaan. Äitimme meidät sieltä alas saivat ja lie Koivuniemen herralla tehostettuna ukaasi esitetty, ettei katolle toiste nousta. Ei ole noustu eikä nousta.

Laiskuus on hyvä lahja, kun sitä taiten käyttää. ”Sinulla se lienee ihan syntymälahja”, tuumaa mieheni katsellessaan siivoussilmällä työpöytääni tai neulepuikoin ja lankakerin vuorattua sänkyni ympärystä. ”Sinähän lupasit jo seurusteluaikana, jotta minä saan sotkea ja sinä siivoat, joten mennään samalla kaavalla eteenkin päin.”

Kyläkäymiset ovat jääneet vähemmälle, vaikka Maire toiselta nimeltäni olenkin. Nettipuhelut sujuvat meiltä mummoilta ja mese täyttyy viesteistä. Vapaaehtoistyötä organisoin ihan kyllikseni työelämässä, joten nyt osasin näistä vähistäkin sanoutua irti ennen syntymäpäivääni.

Armahat akkazetkin on karanteenitauolla ja käsityöt sujuvat kotona. Onneksi virtuaaliryhmiä ja ohjeita löytyy pilvin pimein. Aamulla nukuttaa seitsemään tai kahdeksaan, jos ei sitten siipan tietsikan naputtelu minua jo kuuden jälkeen herätä. Kirjaston suurkuluttajana ennakoin karanteenin ja kannoin vinon pinon kirjoja luettavakseni. Äänikirjoja löytyy netistä ilmaiseksi ja pienellä maksulla. Lauluintoani ruokkivat virtuaalikirkon palvelukset, joihin näin kotosalla voin täysin palkein osallistua. Kirkkoon ja ehtoolliselle toki kaipaan mutta ymmärrän etten karanteeniaikana ja ikäni huomioiden voi sinne mennä. Odotan kunnes tauti on taltutettu ja voin vapain sydämin nauttia pyhästä ehtoollisesta ja seurakuntayhteydestä.

Markku pitää menoistani huolen ja ulkoiluttaa minua pitkin hankiaisia ja metsäisiä polkuja. Naapurin talo on tyhjillään ja orapihlaja-aidassa oleva aukko on ollut käyttämättömänä jo useamman vuoden. Siitä ennen naapuriin pistäydyin. Nyt katselen kameran linssin läpi yläkerran ikkunasta, kuin lumi sulaa naapuripihalla. Kohta jo ensimmäiset kevätkukat kukkivat.