Haastavaan 70 vuoden ikään juuri päässeenä innostuin Roope Lipastin kolumnista ”Miten selvitä karanteenista 70-vuotiaan kanssa?” Radio Yle 1:n Ykkösaamussa 9.3.2020 ja päätin minäkin kuvailla tämän poikkeuksellisen ajan eloa ja oloa omasta näkökulmastani.

Lipasti mainitsi Kettukarkit ja suolakeksit, joista ensimmmäiset ovatkin herkkua. Näin paaston aikaan jääkaapista kuitenkin löytyy vain kaksi avaamatonta tummasuklaalevyä ja ne on tarkoitus säästää pääsiäiseksi. Jos kuitenkin käy niin ohraisesti, että joku toinen suklaalevyn avaa, en vastaa enää siitä, että se katoaa parempaan, siis minun suuhuni. Muuta huolta ei ylimääräisistä, hetken mielijohteesta ostetuista herkuista ole, sillä emme käy kaupassa ollenkaan, vaan ruoka tilataan suoraan kotiportaille.

Alkosta sain tarpeekseni jo nuoruudessa eikä sinne ole enää liiemmin asiaa. Kerron teille, jotka ette tiedä – tai varmasti kaikki tiedättekin, hölösuu kun olen – että Alko oli isäni työpaikka ja minulle kuin toinen koti oppikouluaikanani. Kukaan ei kysynyt henkilöllisyystodistusta, kun marssin koulupäivän jälkeen ovesta sisään. En tosin jäänyt tiskille norkoilemaan, vaan menin suoraan peremmälle. Keittiössä avasin reppuni – tai koululaukkuhan se taisi olla – ja paneuduin oppikirjoihin. Kaupan johtaja ja myyjät pistäytyivät luppoaikanaan minua hauskuuttamassa ja läksyjäni kyselemässä. Ylimääräistä aikaa heillä ei kylläkään paljon ollut, sillä hyllyt oli täytettävä ja isot, tyhjät laatikot tyrkittävä varaston perälle. Joskus minä ja sisarukseni saimme isän mukana tuomisia Alkosta, pienen pieniä valkoisia hevosia, joita myyjät laittoivat koristeeksi viskipullojen suihin. Niillä me sitten kotona leikimme. Viinakauppa tuli myös kotiin, kun isä usein vastasi puhelimeen: ”Alko, Turpeinen”.

Leipominen on tietty mukavaa! Liekö tämä ikä vai marketin raakapakastinpullat saaneet minut unohtamaan pullataikinan alustamisen. Pakasteesta uuniin pystyy kondiittori-aviosiippani taikomaan tuoreita pullia siinä missä minäkin. Lapsenlapsia ei ole siunautunut tälle pullantuoksuiselle mummolle, joten ei ole ketä houkutella maistiaisia hakemaan. Kahdestaan näin karanteeniaikaan siis leivonnaiset nautimme.

Auton katsastus ja renkaiden vaihto pitäisi hoitaa huhti-toukokuussa. Harmi, että ”Pitkillämäkilöillä” toiminut kirpputori on lopettanut. Sinne olisi varmasti ollut kova palo karanteenista huolimatta ja autoasiat olisi sitten hoidettu samalla tien toisella puolen. Mitenkähän tuo ongelma nyt ratkaistaan? Taitaa tulla ensimmäinen karanteenirajojen rikkominen, oi voi!

Toinenkin puoti houkuttelee kovin tarjonnallaan. Neuloositartunnan saaneet kanssasisaret varmasti arvaavat, mistä on kyse. Ei ole lankakauppaa parempaa, eihän? Siihen sanoo tämä rakas siippani Markku jo ilman karanteeniakin, että ”stop tykkänään” ja kamppaa jalallaan askeleeni. ”Vinttikomeroon, mars, mars, eukkoseni! Sieltä löytyy sinulle lankoja vaikka kahden karanteenin ajaksi.” On näet neuloosin lisäksi iskenyt myös hamstrausvirus, ja erivärisiä ja -paksuisia lankoja on vinttikomeron kätköissä muutama laatikollinen. Muutama ei meillä Ylä-Karjalassa tarkoita paria, kolmea vaan monta.

Remonttireiskaa ei minusta saa millään. Sukan parsinta ja housunpaikkojen ompelu ovat ainoat korjausmenetelmät, jotka osaan. Katolle en nous, en vaikka mikä reikä siellä olisi korjattavana. Sain kattokävelystä tarpeekseni jo kolmevuotiaana, kun puoli vuotta vanhemman leikkikaverini kanssa nousin kotini jyrkän katon harjalle lähitienoon nähtävyyksiä katselemaan. Äitimme meidät sieltä alas saivat ja lie Koivuniemen herralla tehostettuna ukaasi esitetty, ettei katolle toiste nousta. Ei ole noustu eikä nousta.

Laiskuus on hyvä lahja, kun sitä taiten käyttää. ”Sinulla se lienee ihan syntymälahja”, tuumaa mieheni katsellessaan siivoussilmällä työpöytääni tai neulepuikoin ja lankakerin vuorattua sänkyni ympärystä. ”Sinähän lupasit jo seurusteluaikana, jotta minä saan sotkea ja sinä siivoat, joten mennään samalla kaavalla eteenkin päin.”

Kyläkäymiset ovat jääneet vähemmälle, vaikka Maire toiselta nimeltäni olenkin. Nettipuhelut sujuvat meiltä mummoilta ja mese täyttyy viesteistä. Vapaaehtoistyötä organisoin ihan kyllikseni työelämässä, joten nyt osasin näistä vähistäkin sanoutua irti ennen syntymäpäivääni.

Armahat akkazetkin on karanteenitauolla ja käsityöt sujuvat kotona. Onneksi virtuaaliryhmiä ja ohjeita löytyy pilvin pimein. Aamulla nukuttaa seitsemään tai kahdeksaan, jos ei sitten siipan tietsikan naputtelu minua jo kuuden jälkeen herätä. Kirjaston suurkuluttajana ennakoin karanteenin ja kannoin vinon pinon kirjoja luettavakseni. Äänikirjoja löytyy netistä ilmaiseksi ja pienellä maksulla. Lauluintoani ruokkivat virtuaalikirkon palvelukset, joihin näin kotosalla voin täysin palkein osallistua. Kirkkoon ja ehtoolliselle toki kaipaan mutta ymmärrän etten karanteeniaikana ja ikäni huomioiden voi sinne mennä. Odotan kunnes tauti on taltutettu ja voin vapain sydämin nauttia pyhästä ehtoollisesta ja seurakuntayhteydestä.

Markku pitää menoistani huolen ja ulkoiluttaa minua pitkin hankiaisia ja metsäisiä polkuja. Naapurin talo on tyhjillään ja orapihlaja-aidassa oleva aukko on ollut käyttämättömänä jo useamman vuoden. Siitä ennen naapuriin pistäydyin. Nyt katselen kameran linssin läpi yläkerran ikkunasta, kuin lumi sulaa naapuripihalla. Kohta jo ensimmäiset kevätkukat kukkivat.

Pyhiinvaellus Laatokan Valamon luostariin 3. matkapäivä

Kolmas ja viimeinen matkapäivä alkoi matkalaukkujen pakkaamisella ja aamupalalla. Kirkossa emme enää käyneet sillä kirkkoon ei saanut mennä ilman hametta, joka oli pakattu jo laukkuun.  Muutoinkin kirkoissa oli tarkka järjestys; miehet omalla- ja naiset omalla puolellaan. Jos satuit seisomaan väärällä puolella sinut komennettiin heti omalle puolelle.Valokuvaaminen kirkkojen sisällä oli kielletty, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.  Pistäydyimme kyllä palveluksissa, mutta kirkkoslaavin ja pitkien palvelusten vuoksi emme jaksaneet kirkossa pitkään viipyä.  Osallistuimme  muistopalvelukseen jonka isä Kosti toimitti pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisen muistoarkulla. Se oli minulle henkilökohtaisesti tärkeä ja liikuttava tapahtuma onhan poikani syntynyt pyhittäjäisien muistopäivänä. 

Kun laukut oli viety bussiin jäi meille useita tunteja aikaa katsella pääsaarta ja tehdä ostoksia. Aamupalalta olimme ostaneet pienä piirakoita matkaevääksi. Luostarialueella oli myös pieni kauppa josta sai juomia ja jotakin syötävää. Kävelimme luostarin omenapuutarhassa, ihastelimme kukkapenkkejä ja luonnon kukkia.

 Autoja oli luostarin pääsaarella useita kymmeniä. Jotkut  näyttivät ja kuulostivat jo muinaismuistoilta, mutta kulkivat silti jopa luostarin pihalla. Bussikuljetus sujui vauhdilla eri skiittojen (sivuluostarien) välillä. Joihinkin skiittoihin kuljetettiin myös laivalla.

Atsalea ja minun takkini olivat saaneet saman värityksen.

 Majapaikkamme pihanurmikko kukki keltaisenaan käenrieskaa.

Näkymä omenatarhaan

Omenatarhassa kasvoi yli 100 vuotiaita ja vieläkin tuottavia omenapuita. Toukokuun tarha oli vielä paljas, esikkomättäitä lukuunottamatta. Oppaamme kertoi että täältä oli edellisenä syksynä kerätty todella isoja, satoja grammoja painavia omenia. Tämä tarha sijaitsee heti satamasta ylös noustessa tien vasemmalla puolella. Kesäisin siellä on pieni kesäkahvila ja kauniit perennaistukset.

Ensimmäisellä käynnillämme pääsimme myös toiseen puutarhaan joka sijaitsi ulomman luostarikehän vierellä. Silloin siellä kasvoi marjapensaita, omena- ja luumupuita sekä vihanneksia. Nyt puutarhassa näytti olevan isoja kasvihuoneita. Tulkki kertoi että niissä kasvatetaan lääkekasveja ym. yrttejä ja maustekasveja. Lääkeryrteistä jalostetaan Pietarissa ”munkkilikööriä”. Sitä mainostettiin erityisesti vatsavaivoihin. 

Pienessä museossa tutustuimme myös luostarin historiaan. Luostari oli aiemmin tunnettu kalastajamunkeista jotka toivat ravinnon luostarin ruokapöytään. Kalastusvälineistä oli nähtävillä valtava rysä. Nykyäänkään ei luostarissa syödä lihaa missään muodossa eikä sitä tarjota vierailijoillekaan. Luostarilla on oma lohenkasvattamo mutta turskaa ym kalaa tuodaan muualta.

Rannan matkamuistomyymälät olivat jo toukokuussa auki. Sieltä oli saatavana  munkkilikööriä, Valamon luostarin kuvalla varustettuja teekuppeja, nukkeja, siunattuja sormuksia, ikoneita ym. Meitä suositeltiin ostamaan ikonit kirkon omasta kaupasta ruokakaupan vierestä tai kirkosta. Siellä ostosten myyntituotto käytetään suoraan luostarin hyväksi. Kalliimpien ikoneiden ostoista kannattaa tallettaa ostokuitti ja todistus siitä ettei ikoni ole antiikkia. Tulli puuttuu näihin ostoihin herkästi.

Laiva paluumatkallemme oli useita tunteja myöhässä. Vietimme aikaamme rannalla, istuskellen tyhjissä myymäläkojuissa. Yhdestä kojusta  sai lämmikkeeksi kahvia ja muita virvokkeita. Katselimme kun laivat toisensa perään loittonivat rannasta mutta meidän laivaamme ei vain kuulunut.  

Ehdimme jättää hyvästit Pyhittäjäisille Sergei ja Herman Valamolaisille ja Valamolaiselle Jumalanäidille ja pyytää että he rukoilisivat Jumalaa meidän paluumatkamme puolesta.

Katse viivähtää vielä tutuksi tulleissa graniittiportaissa. Suuri on se pyhiinvaeltajien joukko, jotka ovat näitä portaita luostariin nousseet ja monet ovat ne rukoukset, joita täältä on Jumalan eteen kannettu. 

Viimein satamaan saapui ilmatyynyalus, usean tunnin odottelun jälkeen. Lähtökuva otettiin Neitsyt Marian Kaikkien kärsivien ilon ikonin kappelissa. Sitten sullouduimme laukkuinemme  täpötäyteen alukseen.

"Hyvästi jää, saareni, ainoani, hyvästi jääkää paikat pyhät niin, kupolit, kultaristit kirkoissani, hyvästi jääkää - Vaiko näkemiin- ?"

Laatokalta Sortavalaan saapuessamme näimme Miikkulan kirkon Riekkalan saaressa. Kirkko toimii nykyään Valamon luostarin kaupunkitukikohtana.

Kaupunkikierrosta Sortavalassa emme ennättäneet tulomatkallakaan tehdä. Bussin ikkunasta kuvasin muutamia Helylän taloja, jotka olivat varmaan suomalaisten sinne aikoinaan rakentamia.

Koti-Suomeen oli saapunut matkamme aikana keväinen vehreys. Yhteislaulumme valinta oli helppo: " Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Jo Karjalan koivikot tuuhettuu. Käki kukkuu siellä ja kevät on. Vie sinne mun kaihoni pohjaton."

Pyhiinvaellus Laatokan Valamon luostariin. 2. matkapäivä

Heräsin aamulla klo 4 taalannon kalkkeeseen. Taalanto on puinen lauta jota hakkaamalla kuuluu kumiseva ääni.  Munkki kiersi luostarialuetta ja herätteli munkkeja ja pyhiinvaeltajia kirkkoon, palvelukseen. Itse nousin vain kurkistamaan ikkunasta ja näin kuinka aamuaurinko kultasi luostarin ulkokehällä olevan kirkon tornin. Unisin silmin kuvasin näkymän ikkunastani ja jatkoin nukkumista.

Aamuaurinko kultaa luostarin kirkon tornin

Aamupala tarjottiin trapesassa joka sijaitsi sisemmällä luostarikehällä. Pienen oven kautta nousimme pitkiä portaita toiseen kerrokseen ja ruoan tuoksu saavutti meidät. Ruoka oli yksinkertaista, puuroa, leipää, kasviksia ja teetä, mutta maistuvaa. Tarjolla oli myös ostettavaksi pieniä piirakoita; kaali tai omenatäytteellä. Ostimme niitä matkaevääksi päivän retkelle kauenpana oleviin skiittoihin eli sivuluostareihin.

Trapesan ruokapöytä oli samalla tavalla katettu joka aterialle.

Ruokailun jälkeen eväät reppuun, reppu selkään ja suunnistimme pikkubussille. Se vei meidät valko- ja sinivuokkojen reunustamaa tietä Karjaportille. Sinne oli edellisen kerran jälkeen noussut valtaisa navetta. Lehmiä oli jo ulkona, mutta huilua soittavaa paimenta emme tällä kertaa tavanneet ( kesällä 2011 hän paimensi lehmiä metsäsaarekkeessa ja soitti samalla huiluaan). Hauska yhteensattuma tämän Karjaportin maatilan hoidosta: Markulla oli keskikoulussa koulukaveri jota kutsuttiin Munkiksi. Saimme tietää että hän on ollut useampana vuonna täällä opettamassa Valamon munkkeja maanviljelyyn ja karjahoitoon. Valitettavasti emme häntä tällä matkallamme tavanneet.

 Karjaportin rakennukset ovat lähes säilyneet ja peruskorjattu.

Karjaportin mahtava navetta. Yläkerroksessa asustavat kanat.

Karjaportilta lähdimme kävellemään kohti Igumenien lampea ja Konevitsan skiittaa. Edellisellä matkallamme emme päässeet skiittaan sisään mutta nyt se oli mahdollista. Skiitan läheisyydessä oli pieni maja jossa asui yksi munkki. Hän piti palveluksia Konevitsan skiitan kirkossa joka on pyhitetty Konevitsan Jumalanäidille. 

Kirkko oli pieni ja vaatimaton. Ehkä juuri siksi se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olisin halunnut pysähtyä sinne pidemmäksi aikaa.

Konevitsan Jumalanäidin ikoni

Kirkon torni

Igumenien lammelle istuimme levähtämään ja syömään eväitämme. 

, 

Luonto kukoisti auringonpaisteessa sinisen eri vivahteissa, sininen taivas, sininen vesi ja sinivuokot metsän siimeksessä. 

  

Laatokan sininen syvyys!

Skiittojen siniset kupolit!

Useamman kilometrin taivalluksen jälkeen saavuimme Uuden Jerusalemin skiitalle jonka ulkokehä portteineen loisti punaisena edessämme. Skiitan pihamaalla leikkivät kissat ja lammessa uiskentelivat sorsat.

Yläkirkko on pyhitetty Ylösnousemukselle ja niinpä mekin kajautimme riemullisesti "Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!" Ikonostaasi on posliinia.

Alakirkko on pyhietty apostoli Andreaksen muistolle. Kuvassa oikealla, peräseinällä on Jerusalemin Pyhän Haudan esikuvan mukainen Kristuksen hautaluola.

Tällä skiitalla saattoi kuvitella orpopoikien jalkojen kopinan ja iloiset äänet vuosikymmenien takaa. Pihassa olevassa rakennuksessa oli ollut 1930-luvulla luostarin poikakoti.

Palasimme jalkaisin tälle portille jossa odotimme bussikyytiä pääluostariin.

Iltaruokailun jälkeen teimme pienellä joukolla retken igumenien hautausmaalle. Mahtavat lehtikuuset reunustivat tietämme ja sinivuokkomättäät loistivat iltaauringossa.





















Erakko Nikolain hauta



Ollos iäti muistetut te taivaaseen kutsutut!












Oi Jeesus Kristus,
Sinä pyhän kunnian, iankaikkisen taivaallisen Isän,
pyhän autuaan ihana Valkeus.
Elettyämme auringon laskuun, nähtyämme illan koiton
me veisaten ylistämme Jumalaa,
Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä.
Jumalan Poika, Elämänantaja.
Kohtuullista on, että Sinulle kaikkina aikoina hartain äänin ylistystä veisataan.
Sen tähden maailma Sinua ylistää.

Pyhiinvaellus Laatokan Valamon luostariin 1. matkapäivä

Olemme mieheni kanssa matkustaneet Laatokan Valamoon kolmena eri kesänä. Ensimmäisestä matkastani kerroin syys-marraskuussa v. 2011 tässä blogissa. Sen järjestäjänä oli Kulttuuri ja  Luostarimatkat, Joensuussa toimiva matkatoimisto ja Lieksan ortodoksinen seurakunta. Toisen matkamme teimme heinäkuussa 2013. Se sattui 1. hääpäivämme aikaan, joten se sopi hyvin häämatkaksemme. Tämän matkan järjestäjänä oli pelkästään Kulttuuri ja Luostarimatkat Joensuusta. 

Kolmas matkamme alkoi lähes vuosi sitten toukokuussa, helatorstaina. Se, kuten ensimmäinen matkamme, oli yhteinen Joensuun ortodoksisen seurakunnan ja Luostarimatkojen järjestämä pyhiinvaellus. 

Aikaisin aamulla ajoimme Nurmeksesta Lieksan ortodoksiselle kirkolle, josta bussi lähti klo 6 aamulla. Matkan johtajana toimi isä Kosti Lieksasta ja kanttori Paula. Joensuusta ja ennen rajaa tuli bussiimme matkalaisia lisää.

Rajamuodollisuudet sujuivat nopeasti ja pian istuimme taas bussissa ja ihailimme valkovuokkojen paljoutta Venäjän Karjalan kuoppaisen tien varrella. Tienvarsipuskat olivat tiheät, joten maisemia emme juuri nähneet ennen Sortavalan kaupunkia. Matkan ohjelmaan oli merkitty kiertoajelu ja opastus Sortavalassa mutta sitä ei kuitenkaan järjestetty. Bussikuskilla oli muka kiire takaisin Suomeen. Siinä sitten värjöttelimme toista tuntia satamassa ja bussi näytti seisovan koko sen ajan satamakadun varrella. Lienee kuskilla ollut muitakin menoja ja kiireitä. 

Viimein pääsimme viluisina istumaan laivaan ja odottelu jatkui.

 Laivamatkaan Laatokalla kului aikaa n. 3 h kun ilmatyynyalus edellisellä matkallamme taittoi sen 45 minuutissa. Laivassa viluisille matkaajille myytiin kahvia jota baarimikko mieluusti terästi Valamon liköörillä. Me tyydyimme syömään omia eväitämme.

Määränpää näkyy jo

Pääsaaren ranta oli hiljainen, vain muutamia kojumyyjiä oli työssään

 Saavuttuamme pääluostarin saaren rantaan meidän matkatavaramme lastattiin pikkubussiin ja itse kävelimme ylös nousevaa tietä kohti majapaikkaamme. Se oli luostarin Talvihotelli, joka sijaitsi varsinaisen luostarikehän ulkopuolella. Kaunis vanha kolmikerroksinen talo seisoi nurmikentän laidassa vanhojen kauniiden puiden ympäröimänä. Matkalaukkkumme oli tuotu jo hotellin takapihalle, josta ne löysimme ja raahasimme sisälle. Ensimmäinen tuulahdus hotellista oli kissanpissan haju, joka vahvana toivotti meidät tervetulleeksi majapaikkaamme. Haju kuitenkin haihtui kun nousimme toiseen kerrokseen, jossa varsinainen hotellimajoitus sijaitsi.

Eilen saimme tiedotusvälineistä kuulla ja lukea että Vappuna 1. toukokuuta oli tässä hotellirakennuksessa syttynyt tulipalo, joka on pahoin tuhonnut rakennuksen. 

 Hotellin käytävät olivat valoisia ja siistejä. 

Huoneemme oli pieni mutta viihtyisä.

Valamon luostarissa meillä oli venäläinen opas, joka puhui täydellisesti suomen kieltä. Majoittumisen jälkeen hän kokosi meidät ja esitteli luostarin munkkien hautausmaan, luostarikehää ympäröivät rakennukset ja sitten pääsimme viimein syömään. Illan matkalaisille järjestetty kuoroesitys oli lyhyt ja päättyi suomenkieliseen säkeistöön "Valamo saari ihmehinen, voimasta Luojan Armiaan. Luostari paratiisillinen on siellä puhtauedessaan. Ihmeellisesti pyhitetty, tyyssija valittujen vain, sydämissämme ylennetty, asunto rauhan vaalijain."

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA! TOTISESTI NOUSI!

Elämme pääsiäiskautta kuten kolme vuotta sitten, jolloin kirjoitin edellisen päivityksen. Lupasin kaksi viikkoa sitten, Kirkko somessa kurssilla,  jatkaa tätä blogiani. Lupaus on täytettävä.

Joutsenet ovat saapuneet aterioimaan pelloille!

Eilen ajelimme naapurikaupungissa. Tapasimme hyvän ystävämme, haimme lainaan sukukirjoja kirjastosta ja katselimme luontoa. Lunta löytyy vielä metsiköistä, virtapaikoissa vedet ovat vapaina,  Pielisellä on vielä jääpeite. Kevät on käsillä ja lupaus vihreydestä löytyy kukkapenkeistä. Linnunlaulu on parasta kuultavaa aamuissa.

Metsissä voi jo liikkua, kumikengät jalassa. 

Näköni on selvästi huonontunut vaikka uudet silmälasit ovat nenälläni. Kolme vuotta ikää lisää, huh sen huomaa jo kaikessa. Siksi lisäsin tekstin kokoa. Tästä siis aloitan ja lupaan jatkaa tätä niin pitkään kuin taas intoa riittää.

Ensi kerralla on luvassa muistelua vuoden takaisesta Laatokan Valamon pyhiinvaelluksesta. Siihen asti pitäkää itsestänne ja läheisistänne huolta!